Yritän keskittyä korujen tekoon. Pohdin ensin, minkä sävyisiä helmiä valitsen. Sen jälkeen valitsen langan pituuden. Huomaan kuitenkin pohjimmiltani miettiväni jotain aivan muuta. Tekeminen on hidasta ja ajatukset vellovat milloin missäkin. Välillä kirjoituksissa ja niiden tehtävissä, joita olisi voinut tehdä paremmin vai olisiko. Olenko pilannut mahdollisuuteni päästä opiskelemaan, jos en pärjännytkään toivomallani tavalla ja oliko panostukseni turhaa? Samalla ajatuksissani pyörii pelko koronasta. Miten tuollainen vieras sairaus vaikuttaa omaan sairauteeni, joka tekee minusta riskiryhmään kuuluvan. Tietääkö siihen vastausta oikeastaan kukaan? Pystyykö sairastumista välttämään, jos tarvitsee koko ajan arjessaan muiden ihmisten apua?

Kirjoituksia aikaistettiin ja tämä oli monelle abille shokki. Nähdessäni uutisen mahassani muljahti, mutta en pelästynyt suuresti vaan ymmärsin heti, että tällaisessa poikkeuksellisessa tilanteessa olisi ehdottomasti parempi näin. Mielessäni oli jo jonkin aikaa kytenyt pelko siitä, että sairastuisin juuri kirjoitusten aikaan. Samalla liioittelin ajatusta niin, että entä jos joku koulusta sairastuisi niin joutusivatko kaikki karanteeniin. Tietysti suunnitelmani valmistautua kirjoituksiin muuttuivat ja jotain jäi heikomman kertaamisen varaan, mutta samaa aikaa olin helpottunut siitä, että uskallettiin tehdä nopeita ratkaisuja, jotka vähentävät tartuntariskiä. Jos ihmisiä ei valmistuisi tänä vuonna lukiosta, sillä olisi suuria kansantaloudellisia seurauksia tulevaisuudessa. En siis hätääntynyt suuresti vaan jatkoin lukemista ja toivoin parasta. En usko, että viikon kertaamisaika olisi tuonut kuin lisää varmuutta osaamiseen, joka on jo aiemmin hankittu. 

Eilen tein yhteishaun ja samaa aikaa mietin sitä, mikä meni kirjoituksissa pahasti pieleen ja missä epäonnistuin omaan tasooni nähden. Tein parhaani ja minusta tuntuu, että se ei mitenkään riitä siihen, mitä itse haluaisin. Olen muutaman päivän yrittänyt rentoutua, koska pääsykoe kirjoja ei ole julkaistu ja kirjoituksiinkaan ei voi enää valmistautua, eikä uloskaan voi juurikaan mennä poikkeustilan vuoksi. Parissa päivässä olin tehnyt kaikken, mitä haluaisin vapaa-ajallani kotona tehdä. Samalla pelästyin, mitä jos en pääsekään opiskelemaan, miten täytän päiväni. Olen luonteeltani niin aktiivinen, ulospäin suuntautunut ja toimelias, etten pysty pyörittelemään kotona peukaloita kovin pitkään. Lisäksi nautin opiskelusta ja voin jopa kutsua sitä yhdeksi voimavarakseni. Mitä teen jos se puuttuu? Toisaalta stressini asiaan liittyen on lieventynyt koronan leviämisen johdosta. Olen ymmärtänyt, että ihmisten terveys on paljon suurempi asia kun minun egoistinen pelko tulevaisuudesta. 

Jos sairastuisin koronaan, mitä minulle tapahtuisi? Olisinko automaattisesti hengenvaarassa, koska kuulun riskiryhmään? Kysymys vaivaa minua ja varmasti muitakin suomalaisia, mutta olen tullut siihen tulokseen, että paniikin lietsominen ei auta vaan pahentaa omaa oloa. Sen sijaan olen pohtinut, mistä kaikesta olen sairauteni kanssa selvinnyt esim, aivokuumeesta ja keuhkokuumeesta jne… Lisäksi uskon siihen, että ei kannattaisi murehtia vielä asioita, joita ei ole  tapahtunut, sillä se on todella kuluttavaa. Tulevaa on hyvä suunnitella, mutta ajatus siitä, että elämä kantaa, auttaa paljon. Tilanteet muuttuu nopeasti ja ne täytyy hyväksyä osaksi elämää. Suunnitelmia on mahdollisuus aina muuttaa. Esimerkiksi vaikka kirjoitusten siirtäminen tuntui aluksi yllättävältä, se oli myös helpotus. 

Pujotan viimeisen helmen ja olen tyytyväinen lopputulokseen. Se ei ole täydellinen, eikä siitä tullut sellainen kuin suunnittelin, mutta se on hieno. Asiat eivät olekaan niin helposti suunniteltavissa. Silti on mahdollista löytää jotain, joka on mukavaa ja kaunista. Kaiken stressin ja pelon keskellä tiedän, että asiat järjestyy tavalla tai toisella, vaikka se ei tapahtuisikaan niin kuin on suunnitellut.