Monet liikuntarajoitteiset kokevat päivittäin epäoikeudenmukaista kohtelua. Sellaisista tilanteista ei juuri tiedetä tai puhuta. Niistä vaietaan. Jos ei osaa asettua toisen ihmisen nahkoihin, on mahdotonta käsittää tapahtunutta vääryyttä. Yritä siis vaihtaa näkökulmaasi. Kuvittele itsesi seuraaviin tilanteisiin liikuntakyvyttömänä. Onko sinua kohdeltu oikein? Katso totuutta suoraan silmiin, niin näet.

Käytät invataksia liikkumisen välineenä, koska se on sinun ainoa mahdollisuustesi kulkea itsenäisesti. Tilasit kyytisi hyvissä ajoin eilisiltana. Olet menossa työhaastateluun. Autoa ei näy. Kilautat kuskillesi ja kyselet taksisi koordinaatteja. Sitten käy ilmi, että sinut on unohdettu hakea. Joudut odottelemaan siis vielä reilut puoli tuntia. Näet tuskan hikikarpalon valuvan otsaltasi jököttäessäsi takki päällä aulassa. Yrität epätoivoisesti kaivaa puhelinta taskustasi ilmoittaaksesi myöhästymisestä, mutta se päättääkin lentää lattialle. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa. Lopulta, kun kyytisi suvaitsee tulla, huomaat, ettei siellä ole edes turvavöitä, onnetonta.

Ajattele itsesi leikki-ikäiseksi lapseksi. Sinut on laitettu seisomatelineeseen välitunnin alussa. Edessäsi näet ystäviäsi leikkimässä ja jutustelemassa. He ovat sinusta kymmenen metrin etäisyydellä, ja välissänne on lasinen ovi.
Olet vähän niin kuin lapsi, joka on sidottu käytävän tolppaan katselemaan muiden hauskanpitoa. Sinulla ei ole mitään seuraa, ei kirjaa tai muuta tekemistä. Tiedät, ettet pääse seuraavallakaan välitunnilla ulos, koska sinut otetaan tuolloin pois tuosta kidutuslaitteesta eivätkä avustajasi jaksa pukea takkiasi enää kymmentä minuuttia varten. Sinua saattaisi harmittaa tilanne, mutta uskaltaisitko sanoa siitä kenellekään? Jos kertoisitkin ajatuksistasi, kuuntelisiko kukaan?

Olet rippikoululainen. Pyydät ryhmäsi diakonia auttamaan sinulle takkia päälle. Saat kuitenkin tylyn negatiivisen vastauksen: ”Minulla ei ole ammattitaitoa.” Se kuulostaa mielestäsi hämmentävältä, koska hän on nimenomaan kertonut kouluttavansa seurakuntalaisia auttamaan vanhuksia. Haluaisit saada rippileiriltä kovasti kavereita. Niiden hankkiminen on kuitenkin vaakalaudalla, sillä sinut aiotaan eristää avustajasi kanssa kahdestaan nukkumaan. Nuorilla on muutenkin ennakkoluuloja erilaisuutta kohtaan. Siitä ne vain paisuvat entisestään, kun aikuiset, joilta pitäisi ottaa esimerkkiä, heittävät hiivaa taikinan joukkoon. Isoset eivät ota sinua mukaan leikkeihin. Miltä tuntuu olla pelätty seitsemän vuorokautta?

Asut palvelutalossa. Saat apua, kun painat napista, vaikka toisinaan joudut sitä hetken odottelemaan. Laitat kutsun avustajille illalla yhdeksän maissa, että haluat käydä vessassa ja mennä nukkumaan. Pyysit molempia apuja kerralla, vaikka nukkumatti ei vielä kolkutellutkaan oveasi, koska tiedät, että avun odottelu höyhensaarille saattaisi venyä yli puoleen yöhön. Vessahätä kovenee. Ketään ei näy. Olet viettänyt jo tunnin pelastuksen toivossa, mutta tunnelin päässä ei tunnu olevan mitään valonpilkahdusta näköpiirissä. Soitat avustajalle yhä uudestaan ja anot armoa. Puolentoista tunnin jälkeen päätät yrittää jotain konstia päästä itse vessaan. Tiedät, että selviämisen prosentit määränpäähän ovat minimalistiset. Yrität kuitenkin. Lopputulos on ankea, sillä kahden tunnin päästä sinut löydetään lattialta märissä vaatteissa.

Kaikki edellä mainitut tapahtumat saattavat olla jonkun ihmisen arkipäivää. Onko se oikein? Pitäisikö tälle tehdä jotain? Mitä? Sitä voi itse kukin omalla tahollaan pohtia. Itse olen kokenut paljon epäreilua kohtelua konkreettisesti ja niin tulen kokemaan tulevaisuudessakin.
Mielestäni jokaisen ihmisen, istui sitten pyörätuolissa tai ei, kuuluu saada tasa-arvoista kohtelua ja apua silloin, kun sitä tarvitsee. Haluaisin omalla toiminnallani pystyä muuttamaan tätä maailmaa nimenomaan liikuntarajoitteisten näkökulmasta.