Viime perjantaina ihmettelin, miksi sähköpyörätuolissa istuminen oli puuduttavaa. Lauantai- aamuna syy selvisi, kun huomasin, ettei istuin tyynyssäni ole ilmaa. Yritimme parhaamme mukaan täyttää sitä, mutta se ei onnistunut mitenkään, joten sen täytyi olla rikki. Onneksi se ei haitannut, koska vaihdoin manuaalipyörätuolini tyynyn sähkäriin. Matka jatkui kaupungille ja matka päättyi jalkalaudan tippumishavaintoon. Se kirjaimellisesti putosi eteisen lattialle. Laitoimme sen takaisin ja ajattelin, että kyllä se varmaan siinä pysyy.

Huomasin kuitenkin alkuviikosta, että jalkalauta putosi kotoa lähtiessä, oppitunnilla, ruokalassa ja kotiin mennessä. Se oli raivostuttavaa. Soitin siis apuvälineyksikköön tiistaina kolme minuuttia yli kaksi ja vastaajasta sanottiin, että keskus oli mennyt jo kahdelta kiinni. Ihmettelin sitä todella, koska kello oli niin vähän. Ymmärrän toki, että heilläkin on virka-aika, mutta mielestäni se on vähän liian lyhyt. Oikeastaan ihmettelen suuresti sitä, että kenellä on todella aikaa soitella keskellä päivää apúvälineyksikköön. Minä ainakin olen kiinni oppitunneilla ja välitunnit ovat niin kiireisiä sekä meluisia, että silloin on mahdotonta soittaa.

Soitin tietysti seuraavana päivänä vielä uudestaan, mutta kukaan ei vastannut. Toisaalta tiesin sen jo soittaessa, koska sieltä ei ikinä vastaa heti ketään. Seuraavaksi ongelmaksi muodostuukin sitten heidän takaisinsoitto, joka voi tulla minä hetkenä hyvänsä. Elin siis koko päivän ajan tuli hännän alla odotellen puhelua. Tiesin, etten pysty lähtemään kesken tuntia vastaamaan puhelimeen, joten kerroin avustajalleni, mitä pitäisi heille sanoa. Hän piti sitten puhelintani kaikki tunnit. Jos se olisi ollut minulla tunnilla, en olisi vastannut ja sama soitto rumba olisi taas alkanut alusta.

Sain lopulta onneksi puhelun koulusta päästyäni ja sovimme huoltoajan sähkärilleni. Kurjaa tässä oli se, että aika piti sopia vasta ensi viikolle, koska en pystynyt /halunnut lähteä tuhlaamaan omia vapaa-ajan matkoja, joita on vain 18 kuussa. Se oikeasti todella pieni määrä ja se rajoittaa liikkumistani jo valmiiksi paljon, joten mielestäni on epäreilua, että joudun nekin vähäiset matkat  tuolini kuskaamiseen.

Mielestäni on todella epäreilua, että omien apuvälineiden kunnostus voi kestää pitkiäkin aikoja, vaikka se on ainoa liikumistapa. Yritä vaikka kuvitella, että miltä tuntuisi, jos jalkasi vietäisiin sinulta vähäksi aikaa. Toivoisin, että apuvälineyksikön palveluaika olisi pidempi ja että heihin voisi olla yhteydessä myös sähköpostilla.