Millainen ihminen olisin jos kävelisin? Tekisinkö enemmän asioita kun nyt? Olisinko parempi koulussa tai harrastaisinko jotain urhelullista jos pystyisin? Tällaisia asioita tulen toisinaan pohtineeksi. Olen kuitenkin tietoinen siitä, ettei tämän kaltaisten kysymysten pyörittely johda mihinkään. Olen tällainen kun olen, enkä olisi minä ilman SMA sairautta. Silti pystyn ja teen monen näköisiä juttuja, mutta se ei ole niin yksinkertaista kun voisi kuvitella.

Olen esimerkiksi miettinyt olisinko alkanut pienenä harrastaa tanssia, jos olisin voinut mennä johonkin normaaliin ryhmään. Tein nimittäin kaverini kanssa erinäisiä tanssi esityksiä, jossa itse lauloin samalla kun tanssin. Sähköpyörätuolilla liikkuminen ei toki ole niin sujuvaa, mutta ei sitä niin pienenä minään ongelmana pitänyt. Se oli vaan hauskaa.

Nyt olen koulussa harjoitellut vanhojentansseja varten. Siellä olen kyllä huomannut, että sähkärillä tanssiminen on melko erilaista kun jaloin. Liikkeitä täytyy soveltaa ja yksinkertaistaa. Pyörätuolilla pyörähtäminen vie yllättävän paljon aikaa. Lisäksi liikkumisen nopeutta on yllättävän vaikea arvioida kun ei ole askelia. Liikkumiseni on aina ollut muutenkin hieman vaikeaa, koska sopivan ohjainyksikön löytyminen on lähes mahdotonta. Käteni tippuu aina välillä ohjainnupin päältä, jolloin liike pysähtyy tai hidastuu niin merkittävästi, että olen liikkeestä myöhässä. 

Välillä tuntuu jopa toivottomalta kun ei heti osaakkaan tehdä kaikkia liikkeitä. Täytyy kyllä myöntää, että minua jännittää jo kovasti, mitä vanhojentanssipäivänä tapahtuu. Osaanko? Entä jos ajan jonkun varpaille tai pysäytän kaikkien tanssin omalla hitaudellani? Toisaalta sitä on turha stressata vielä kun harjoitusaikaakin on vielä jäljellä. Pelkäsin myös, etten löydä mistään pukua tai paria, mutta nyt nämäkin asiat ovat jo järjestyksessä. Kyllä, kai se tanssikin alkaa sujua.

Tanssipuvun löytäminen jännitti, koska kuvittelin, että joutuisimme käymään miljoonassa kaupassa ja silti tuunaamaan itse. Olen nimittäin melko lyhyt ja melko oudon mallinen, koska selkäni on epätavillesen lyhyt ja istun koko ajan. Lisäksi puvun tulisi olla mukava päällä ja helppo pukea. Toisaalta sen pitää ennen kaikkea näyttää nätiltä. Onneksi löysin juuri sellaisen ilman ongelmia.

Olen silti iloinen, että olen lähtenyt tähän mukaan. Tiedän, että kaikki ei välttämättä uskalla, eikä kaikissa kouluissa ole aina edes annettu liikuntarajoitteisten tanssia, joka on tietysti epäreilua. Haluan tehdä parhaani ja osallistua omien kykyjeni mukaan. Onneksi koulussani ketään ei ole ollut tanssimistani vastaan päin vastoin. Saan osallistua joka tanssiin, eikä minun tarvitse itse murehtia, miten voin sen tehdä. Se on ihanaa, että saan olla osana niin kuin kaikki muutkin. Pyörätuolini ei siis ole este. 😉