Esteettömyys ei ole tänä päivänä mikään itsestäänselvyys, vaikka voisi toisin olettaa. Lukuisia tapahtumia järjestetään esteellisissä tiloissa täysin huoletta. Kun se ei kosketa itseä on hankala nähdä ongelmaa ollenkaan. Jos yhteiskunnassamme olisi kauppa, jonne silmälasipäiset eivät saisi mennä olisi kyseessä ihmisoikeusrikkomus ja yhdenvertaisuusloukkaus. Samaa ei voi sanoa yleisestä asenteesta esteellisiä rakennuksia kohtaan, jossa on paljon portaita. Siinä ei ajatella olevan mitään paheksuttavaa, vaikka tietty ihmisryhmä jäisi kokonaan palvelun ulkopuolelle ominaisuutensa vuoksi. Jos se ei ole systemaattista ihmisryhmään kohdistuvaa syrjintää niin, mikä sitten?

Olen viime viikkoina kohdannut lähes päivittäin esteellisiin tapahtumiin opiskelu- ja järjestötapahtumissa, joissa ei ole haluttu tai muistettu toteuttaa esteettömyyttä. Ihmiset selkeästi havaitsevat esteettömyyden olemassa olon, mutta sen roolia vähätellään yhteiskunnassamme. Emme ota tosissaan esteettömyyden tärkeyttä, koska kuvitellaan, ettei se koske montaa ihmistä. Mutta haluaisitko itse olla se ihminen joka jää aina ulkopuolelle? Esteellisiä tapahtumia ei tehdä tasa-arvoisiksi ilmoittamalla tapahtuma sivuilla yksiselitteisesti: ”tapahtuma ei ole esteetön”. Lausahduksella ikään kuin pestään kädet vastuusta järjestää esteetön tapahtuma ilmoittamalla, että asia on selvitetty. Arvostan tietysti avointa tiedottamista, mutta tuollainen lausahdus itsessään kohdistuu tiettyyn ihmisryhmään, antaen selkeän viestin, että liikuntarajoitteisia ei toivota paikalle. Harva jaksaa tuollaisen viestin jälkeen enää alkaa järjestää itseään tapahtumaan rajoitteista huolimatta vaan jää yksin. Onko siis oikein, että osa ihmisistä joutuu jatkuvasti taistelemaan perusoikeuksistaan osallistua yhteiskunnan eri toimintoihin? 

Ensinnäkin koen, että esteettömyys ei vaadi varsinaista osaamista vaan pikemminkin avoimuutta, avuliaisuutta ja ongelmanratkaisukykyä. Tärkeintä on aito halu toteuttaa yhdenvertaisuutta. On täysin ymmärrettävää, että esteettömyyttä ei tulla ajatelleeksi, jos siihen ei ole ennen kohdattu. Lisäksi tilavarauksissa on varmaan totuttu valitsemaan vanhoja tuttuja ja varaukset ovat täytynyt tehdä paljon ennen tietoa tapahtumien osallistujista. Tämä ei kuitenkaan mielestäni saisi olla hyväksyttävä syy ihmisryhmään kohdistuvalle syrjimiselle. Liikuntarajoitteisten tulisi voida tulla paikalle niin kuin kaikki muutkin, vaikka ilman ennakkoilmoitusta. Jo yhdenvertaisuus laki velvoittaa meitä olemaan syrjimättä mitään ihmisryhmää. Vammaiset ovat yksi ihmisryhmä siinä, missä eri iän tai alkuperäkin omaavat henkilöt. Minusta tuntuu, että tämä näkökulma unohdetaan valitettavan usein, eikä asian eteen sen takia olla valmiita tekemään konkreetisia muutoksia. Esteettömyyden tulisi olla asia, joka huomioitaisiin aina kun järjestetään jotain suurempia tai kaikille avoimia tapahtumia sekä tietysti joka tilanteessa. 

Koen, että ongelma ei kohdistu yksin minuun vaan lukuisiin ihmisiin, jotka haluaisivat osallistua johonkin tapahtumaan, mutta jäävät kotiin, koska pelkäävät jäävänsä ulkopuolelle. Tapahtumien esteellisyydestä saadaan kuitenkin myös yksilöön kohdistuvaa syrjintää, jos siitä viestitään jollekin henkilökohtaisesti. Kuvittele itsesi tilanteeseen, jossa ilmoittaudut sinua kiinnostavaan tapahtumaan ja saat muutamaa päivää ennen tapahtumaa yksityisviestin järjestäjiltä, että juuri sinulle ei anneta mahdollisuutta osallistua ollenkaan. Miltä sinusta tuntuisi olla se ainoa, joka ei ole tervetullut tapahtumaan, jonne kaikki muut ovat?  

Vaikka lähtökohtaisesti olenkin aina tosi kiitollinen avusta, mitä olen saanut esteellisissä tapahtumissa osallistuakseni, se ei voi olla jokaisen tapahtuman lähtökohta. Esimerkiksi diat esitetystä koulutuksesta ei ole sama asia kun osallistua koulutukseen ja verkostoitua. Tällainen erityisjärjestely kuulostaa lähinnä alle viivaavan sitä, että itsellä ei ole mahdollisuutta osallistua niin kuin muut. Monesti esteellisiä tilanteita koitetaan paikata pahoittelemalla. Se on toki ymmärrettävä reaktio ja tavallaan hyväkin asia. Itse kuitenkin koen, että paljon tärkeämpää olisi pyrkiä tajuamaan kokonaisvaltaisesti, että kyseessä on ihmisryhmään kohdistuva systemaattinen syrjintä johon on syytä puuttua välittömästi, jotta voitaisiin edistää tasa-arvoa. Pahoittelu ei siis itsessään muuta tilannetta vaan siitä tulee sellainen olo, että olet säälin kohteena ja ongelma ei itsessään sillä ratkea. 

Esteettömyys ei myöskään ole sitä, että järjestetään liuskat, jotka ovat niin jyrkät, ettei niitä pääse menemään. Eikä sitä, että kannetaan manuaalinen pyörätuoli pitkät portaat ylös. Arvostan ihmisiä, jotka ovat avustaneet minua näissä tilanteissa, mutta tämä ei voi olla pidemmän päälle ratkaisu. Tapahtumiin täytyy olla jatkossa mahdollisuus päästä ilman portaita esim, sähköpyörätuolilla. Itse koen esimerkiksi manuaalisessa pyörätuolissa istumisen todella luonnottomaksi. Tarvitsen silloin apua ihan kaikesta ja se tekee minusta vammaisemman kuin olenkaan. En siis voi olla manuaalissa oma itseni. En pysty juttelemaan ihmisille luonnollisesti, koska en pysty liikkumaan juttelemaan sinne suuntaan minne haluan ja avun pyytäminen koko ajan alle viivaa omaa vammaisuutta. Siitä tulee itselle sellainen olo, että oma elämä on pelkkää avun pyytämistä ja itsestä ei ole mihinkään. Minulle tulee usein tuollaisissa tilanteissa arvoton olo. Tiloissa tulee myös olla aina myös esteetön invavessa. Tämä unohdetaan valitettavan usein. Ihan kuin vammaisilla ei olisi samanlaisia tarpeita käydä vessassa kun muilla ihmisillä. 

Kaiken kaikkiaan toivoisin, että ihmisen heräisivät ajattelemaan esteetömyyttä laajempana ongelmana, johon on mahdollista vaikuttaa. Asia ei siis ratkea pahoittelemalla tai asian mainitsemisella vaan meidän tulisi miettiä konkreettisia ratkaisuja esteetömyyden toteuttamiseen. Samaa aikaa on hyvä muistaa, että kyseessä on suuri teko, jonka avulla voidaan estää systemaattista syrjintää ihmisryhmää kohtaan. Tällaiselle kohtelulle ei saisi olla sijaa yhteiskunnassamme.