Tällä viikolla olin Virossa luokkaretkellä Tartossa. Lähdimme maanantaiaamuna hyvissä ajoin omalla tilausbussilla kohti Helsinkiä ja laivaa. Merellä seilatessa söimme herkullisen buffetlounaan. Tallinnasta matkamme jatkui Tamme-hostelliin.

Ulkoapäin yöpymisrakennuksemme näytti aavistuksen ankealta, mutta sisältä se oli yllättävän kodikas. Alakerrassa oli muutama huone, mutta ruokaa oli tarjolla yläkerrassa, eikä talossa ollut hissiä. Onneksi mukanamme oleva ihanan ystävällinen bussikuski veti minut joka ruokailuksi muiden seuraan syömään. En jäänyt ulkopuoliseksi.

Yllättävän rankan matkustuspäivän viimeinen aktiviteetti oli lähikaupassa käynti. Sinne kävellessä/huristellessa näimme hienoja värikkäitä sekä ränsistyneitä taloja, joita ihastelin silmät pyöreinä.

Tiistaina menimme aamiaisen jälkeen AHHAA-tiedekeskukseen. Saimme kierrellä siellä osan ajasta vapaasti. Siellä oli todella paljon nähtävää. Lempipaikkani oli labyrinttinen peilihuone, jonne pääsi sisään sähköpyörätuolillakin. Toisessa kerroksessa oli epämuodostuneita oikeita vauvoja ja sisäelimiä purkeissa. Se oli jopa aavistuksen pelottavaa.

Meille oli myös varattu workshoppeja. Ne olivat pajoja, joissa tutkimme ja askartelimme itse. Ensimmäiseksi tutkimme geenejä. Erottelimme niitä mansikkamössöstä ja syljestä. Se oli kiinostavaa. Toisessa workshopissa askartelimme lamppuun varjostimet, joissa oli tähtikuvioita. Pienen nuppineulan avulla teimme reikiä tähtien kohdalle niin että pimeässä valo pääsi niistä ulos. Seinälle ilmeistyi kaunis tähtitaivas.

Keskiviikkona tutustuimme paikalliseen kouluun. Pelasimme siellä kahoottia, jossa oli Viro-aiheisia kysymyksiä. Oma puhelimeni ei yhdistänyt nettiin, joten pelasin luokkatoverini kanssa. Me voitimme. Rehtori kertoi meille heidän koulustaan. Tapasimme myös muutamia oppilaita.

Iltapäivällä kolme koulun opettajista lähti opastamaan meitä. Kiertelimme Tarton keskustan tuntumassa. Näimme yliopiston ja useita patsaita, jotka esittivät usein jotain virolaista merkkihenkilöä. Sen kierroksen jälkeen luvassa oli shoppailua keskustassa. Onnistuin kaverini kanssa eksymäänkin kerran, mutta se ei sammuttanut ostosintoamme. Päivällisen jälkeen raha poltti edelleen taskuja, joten lähdimme keskenämme tutkimaan vielä kauppakeskuksia.

Torstaina luvassa oli kansallismuseo. Alkuun kuljimme suomea puhuvan oppaan mukana. Hän kertoi meille tiivistetysti kaikesta, mitä museossa on. Saimme hienot lätkät, joiden avulla jokainen opastusteksti kääntyi suomen kielelle. Liikuimme vapaastikin, eikä nähtävä todellakaan loppunut kesken. Museosta löytyi monenlaista kivikaudesta nykypäivään. Se oli myös erittäin esteetön. Jopa pieneen vanhanaikaiseen puutaloon pääsi ongelmitta sisään. Suosittelen tätä museota lämpimästi kaikille.

Lounasta pääsimme syömään pitseria La dolce vitaan. Ruuassa itsessään ei ollut mitään vikaa, mutta ravintolaan pääsy ei ollut aivan saumatonta. Edessä häämötti pari korkeaa rappusta, ja alempana oli vielä kolme pienempää porrasta. Jos olisin ollut manuaalipyörätuolilla liikkeellä, ei olisi ollut mitään propleemaa, mutta enpä ollut. Jälleen kiitokset menevät meidän bussikuskille, jolla oli mukana liuska, jonka avulla päälle satakiloinen sähköpyörätuolinikin minut lukien saatiin ruokapöydän ääreen, enkä joutunut ulkoruokintaan.

Illalla oli luvassa piknik lumoavassa luonnossa. Paikka oli nimeltä Taevaskoda. Muut menivät kapeita portaita pitkin näköalapaikalle. Näytti siltä, että minulla ei ole sinne pääsyä, joten jäin veden ääreen kuuntelemaan linnun laulua ja kallion luolasta tulevia jänniä ääniä. Näin vilaukselta Kuningaskalastajankin. Hetken päästä lähdimme kuitenkin yrittämään näköalapaikalle kiertoreittiä. Matkalla oli useita juurakoita ja kiviä, todellinen metsäpolku. Matka oli karseaa höykytystä, mutta oli se sen arvoista. Maisema oli kertakaikkisen kaunis.

Perjantai oli kotiin matkustuspäivä. Ennätimme kuitenkin ennen lähtöä yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan. Osa meni sen sijaan KGB-museoon. Se oli kuulemma kaikkea muuta kuin esteetön, joten olen tyytyväinen, että päätin lähteä puutarhaan. Siellä oli kauniita kukkasia, ja pääsin lähes joka paikkaan. En ollut pelkuri vaan huristin huoletta ylemmäs polkua katselemaan maisemia. Aurinko porotti, ja olo oli kaikin puolin hyvä. Päädyimme vielä haukkaamaan lähi Heseltä hampurilaiset ennen paluumatkaa. Sielläkin liuskalle oli tarvetta.

Bussimatka Tallinnaan sujui alkuun ihan hyvin. Aloin aavistuksen ihmetellä, kun olimme pysähtyneet kolme kertaa tunnin sisällä. Vähän ennen terminaalia bussi tärisi ja liikkui eteenpäin vaivalloisesti. Matkamme tyssäsi keskelle liikennevaloja. Molemmilla sivuilla oli vilkkaat kaistat. Laivan lähtöön oli noin puolituntia.

Pienen panikoinnin jälkeen opettajat ilmoittivat, että lähdemmekin kaksi tuntia myöhemmin lähtevällä paatilla. Muut oppilaat lähtivät takseilla terminaaliin, mutta minun ulospääsy bussista ei ollut niin yksioikoista, sillä hissillä ei ollut tilaa laskeutua, koska molemilla puolilla oli jatkuvasti autoja. Piti siis odottaa, että poliisit tulisivat pysäyttämään liikenteen, mutta tulevatko he niin ajoissa, etten myöhästy laivasta.

Odotin jonkin aikaa, ja poliisit saapuivat. Taksia ei tarvinnut kauaa venata, mutta ilman tuota jo tutuksi tullutta liuskaa en olisi sähkärillä päässyt sinnekään. Muut tuolini jäivät bussiin, ja lähes laivan lähtöön asti jännitin, milloin saan ne takaisin. Ne ehtivät paikalle juuri ennen kuin piti nousta lauttaan.

Laiva ei ollut mitenkään invaystävällinen. Sisään pääsi, mutta siihen se sitten jäikin. Hissiä ei ollut. Vaan joku onneton tuolihissi, johon olisi ensin pitänyt mennä istumaan, ja sen jälkeen jonkun olisi pitänyt kantaa pyörätuoli ylös eli apuvälineenään pyörätuolia käyttävän on käytännössä mahdotonta liikkua tuolla itsenäisesti. Onneksi matka oli lyhyt.

Helsingin päässä saimme odottaa Harjavallasta tulevaa bussia reilun tunnin verran. Aika kului kuitenkin levottomia jutellessa melko nopeasti ottaen huomioon, että oli yö, eikä varmaan kukaan ollut erityisen pirteä ja vielä olimme ulkona. Uuden bussimme hissi oli ovelasti piilotettu portaiden alle, jonka vuoksi alkuun pelästyinkin, että jään Helsinkiin.

Mielestäni matkamme oli onnistunut. Reissusta tulee ikimuistoisempi, jos on jotain jännitysmomentteja. Ei ainakaan tullut tylsää! Olen iloinen, että en jäänyt mistään paitsi rajoitteideni takia. Se ei ole aina niin itsestään selvää. Tämä oli täydellinen luokkaretki ja päätös peruskoululle. En unohda sitä koskaan.

Olin viime kuussa 19-20 päivä Kuortaneella Junior Games kevät kisoissa. Reissu oli todennäköisesti minun osaltani viimeinen, jonka takia koenkin tärkeäksi kirjoittaa siitä, vaikka tosin vähän jälki junassa koulu kiireiden vuoksi. Urheilun riemua tuli todellakin koettua mahtavalla porukalla. 🙂

Viiden tunnin bussi matka tuntui aavistuksen puuduttavalta etenkin loppua kohden, mutta sen kyllä kesti kun tiesi, mitä hauskaa on luvassa. Valitsimme tien päällä oppilaista kapteenin ja varakapteenin. Sain varakapteenin bestin, joka oli hieno luottamuksen osoitus. Harjoittelimme kannustus huutoa karkkia täynnä olevan pokaalin saamisen toivossa. Evääni olivat myös priimaa. Ystävän kanssa tehty kanasalaatti maistui erityisen hyvältä.

Kisat alkoivat avajaisilla. Ensin koulut marsivat urheilukentän ympäri ja kerääntyivät lopuksi keskelle. Huusimme kannustus huutoamme täysillä. ”Katariinan joukkue voitto on meidän tavoite!” Tunnelmaa tiivisti urheiluvala, ja tanssi esitys. Sen jälkeen oli aika aloittaa päivän kisailut. Tavoitteet olivat korkealla, mutta kuinka kävikään?

Aloitimme salibändillä. Ensimmäisen pelin voitimme helposti. Toisen pelin hävisimme, vaikka taisto olikin tiukka. Itse olin puolustaja. En ottanut ollenkaan mailaa, sillä vastustajan blokkaaminen on vahvuuteni, ja mailasta tuntuu olevan siinä puuhassa enemmän haittaa kun hyötyä. Koko ajan kannustimme, vaikka epäonnistumisiakin eteemme sattui. Pelasimme heti perään boccia pelimme, jotka voitimme kaikki neljä kapaletta hyvin tuloksin. Jännittäviä hetkiä oli paljon. Oli kuitenkin niin upeaa nähdä taidokkaita heittoja sekä onnistua itse. Palkintojen jako oli vielä ennen bilekeilausta ja yöunia. Sählystä tuli hopeaa ja bocciasta kultaa. Oli sanoin kuvaamattoman hienoa pidellä pokaalia sylissä mitallit kaulassa tietäen, että on itse yrittänyt parhaansa ne ansaitakseen.

Seuraavana aamuna oli luvassa uintia herkullisen aamiasbufeen jälkeen. Minua pelotti ja hirvitti 25 metrin matka, joka näytti lopputtoman pitkältä valtatieltä. Siltä se uidessa vaikuttikin paitsi, että kyseinen tie tuntui olevan vasta asfaltoitu, koska en meinannut liikkua minnekään. Juutuin vähän, joka käänteessä, ja onnistuin muutamaan otteeseen kääntymään poikittain radalle. Ne olivat pahimmat jumituskohdat, koska en pysty helposti siitä suoristamaan itseäni. Onnistuin kuitenkin siinäkin kerran tökkäämällä kädellä laidasta vauhtia. Kannustus oli kovaa ja se tsemppasi jatkamaan, vaikka tekikin mieli lopettaa kesken. Onneksi en lopettanut. Olin ylittänyt jälleen itseni, vaikka siinä tovi vierähtikin. Osallistumispalkinto killui tämän jälkeen kaulassa, ja sen eteen taisteltiin suurella tarmolla. Voin kertoa, että fiilis oli mieletön!

Väsyneenä ja turtana lounas todellakin maistui. Sieltä suuntasimme kiireenvilkkaan keilaradan tuntumaan. Sain yhden täyskaadon, mutta muuten pisteeni jäivät aavistuksen vähäisiksi. En löytänyt oikeaa tatsia kourun asetteluun, ja oikean painoinen pallokin taisi jäädä löytymättä. Se ei haitannut mitään, sillä eteeni siinsi paremmin kuin hyvin tikkatauluun lentävät tikat eli eräs lemppari lajini puhallustikka. Sai puhaltaa yhteensä viisi tikkaa eli maksimi piste määrä oli 50. Tulokseni oli 47 eli kolme vajaa täydet. Voitin kultaa kisat päättävässä palkintojen jaossa. Koulumme oppilaat olivat huutaneet ja kannustaneet täysillä. Se kannatti, koska karkkia täynnä oleva kannustuspokaali lähti mukanamme Turkuun. 🙂
Olen saanut nyt kuutena peräkkäisenä vuotena osallistua tähän urheilun ilotulitukseen. Ensi lukukautena aloitan lukiossa enkä enää pääse mukaan, mutta onneksi muistot ja mitallit ei haalistu. Junior Games kisoissa olen oppinut, että kaikilla on mahdollisuus harrastaa liikuntaa ja nauttia siitä oli sitten jotain rajoitteita tai ei.