Monthly Archives: maaliskuu 2017

Haloo Tallinna!

Normaali

Viime viikon perjantaina 24.3. lähdin avustajani Veeran sekä ystäväni Sofian ja hänen avustajansa/ystävänsä Caritan kanssa Tallinnaan Haloo Helsingin lisäkonsertiin. Matkamme alkoi ”mukavasti” pienellä jännitysmomentilla, kun Sofian taksi unohti hakea hänet juna-asemalle. Olin hieman paniikissa, koska näytti pahasti siltä, että he myöhästyvät. Onneksi Sofia ja Carita heitettiin vauhdilla Kupittaan asemalle niin, että he ehtivät juuri sopivasti.

Helsingissä pääsimme mutkattomasti invataksilla terminaaliin, jossa meillä oli jopa IMG_0617ylimääräistä aikaa ennen laivan lähtöä. Kuljeskelimme hetken pihalla tappaen aikaa. Siitä tuli matkalle lähdön tuntua. Pääsimme laivaan sisään ennen muita.
Tuntui hassulta olla täysin tyhjässä paatissa, mutta toisaalta oli rentoa, kun ei tarvinnut tulla ryysiksessä. Se oli vaan hetken huvi, koska alta aikayksikön olimme ihmismassan keskellä ja huomasimme liikkuvamme. Ikkunasta näin Suomenlinnan muurit ja valloittavan veden. Kuuntelimme jotain bändia alkumatkasta ja lopumatkaksi tunkeuduimme kahvilaan.

Tallinnassa paistoi aurinko, joten päätimme kävellä hotellille. Mielestäni se oli oiva valinta. Maisemat olivat upeat. Ympärillämme oli monia vanhoja puutaloja ja tuntui jopa siltä, että nyt ei mikään voi mennä pieleen. Täältä tullaan Saku suurhall, ajattelin! Hotellimme näytti ulkoa päin joltain ”lasipalatsilta”. Sisällä odotti respan kassalle pitkä jono. Kun pääsimme asioimaan, meiltä kysyttiin luottokorttia, eikä meillä tietenkään ollut sellaista. Apua, missä me sitten nukutaan, pelästyin. Siitäkin selvisimme, kun pankkikortin näyttäminen riittikin. Huoneemme olivat hivenen ahtaat, sillä vessaan ei mahtunut kunnolla edes manuaalilla. Hyvä puoli oli se, että huoneidemme välissä oli väliovi, jota kautta olimme tavallaan samassa huoneessa.

Sitten aloimmekin valmistautua keikkaan. Veera soitti monille takseille, mutta kun se ei tuottanut tulosta pyysimme respan työntekijää tilaamaan invataksin illaksi keikkapaikalle. Haukkasimme jotain hotellimme kahvilasta, ja siirrymme katselemaan näkyykö kyytiämme. Taksi oli kyllä suht iso, mutta siinä ei ollut hissiä takana, eikä mitään liinoja, joilla tuolimme olisi voinut kiinnittää. Lisäksi penkille pääsyn esteenä oli muutama korkea porras. Päätimme oitis, että tuolla me emme pysty menemään. Yritimme selittää respaan, että haluamme invataksin. Selvittelyn jälkeen kuulimme, ettei koko Tallinnassa ole invataksia. Mitä? Miten se voi olla mahdollista? Miten paikalliset liikuntarajoitteiset liikkuvat? Pääsemmekö keikalle?

Olisimme kuulemma saaneet invataksin, jos olisimme tilanneet sen pari päivää etukäteen. Silloin tilanne oli kuitenkin se, että meidän piti odottaa puolituntia sellaista taksia, jossa olisi vähän isompi takaluukku manuaalipyörätuolejamme varten. Se odotusaika tuntui käsittämättömän pitkältä. Katsoin jatkuvasti kelloa, ja olin jo varma siitä, ettemme tule konserttiin ehtimään. Reilun puolen tunnin venailun jälkeen emme enää odotelleet, vaan tunkeuduimme normaaliin taksitolpan taksiin. Onneksi mahduimme siihen ilman sen suurempia haasteita. Perille päästyämme olin niin onnellinen. Emme olleet vielä edes myöhässä. Hallin henkilökunta oli todella avuliasta. He neuvoivat meidät paikoille sekä kertoivat, mistä voisin ostaa fanituotteita. Ostin Haloo Helsinki -kaijuttimen ja logolla varustetun kangaskassin.

Keikka alkoi sillä, että trumpetisti soitti yleisön keskellä. Se oli vakuuttavaa. Rakas biisi alkoi soimaan ja siitä se kauan odotettu musiikin ilotulitus lähti. Välillä teki mieli itkeä ja huutaa vihasta. Toisinaan tuntui siltä, että halusin nauraa, tanssia ja laulaa ilosta. Oh No Let`s Go kappaleen aikana katosta ilmestyi diskopallo, ja koko valtava massa ihmisiä bailasi täysillä. Ihmisistä lähtevä ääni oli huima. Hei haloon ensimmäiset rytmit saivat minut tyytyväiseksi, koska kappale oli minulle uuden albumin ehdottomia lemppareita. Siinä on hyvät sanat, mikä on minulle musiikissa tärkeimpiä elementtejä. Vaatteet olivat myös hyvin mietitty. Tunnelmaa loivat valot, liekit, katosta lentävät hileet ja paperit. Tuntui siltä, ettei ollut turha reissu, unohtumaton konsertti.IMG_0966

Keikan jälkeen suuntasimme viellä Mäkkärille syömään. Sofia latasi jonkun hienon sovelluksen puhelimeensa, jolla tilasimme sitten paluutaksin hotellille. Istuin jo autossa onnellisen turtana, kun kuulin pihalla outoja ääniä. Ei voi olla totta tällä kertaa molemmat tuolit eivät mahtuneetkaan takaluukkuun. No, hätä keinot keksii. Sofia sai ottaa minun pyörätuolini polviensa päälle. Näin me sitten köröttelimme kohti illan tiivistävää teehetkeä kohti huonettamme. Avainkortin takana olisi ollut taksin numero. Kuuntelimme uudella kaijuttimellani musaa ja juttelimme mukavia. Se oli niin rentouttava ”sisaruus” pyjamahetki.

Paluumatkamme sujui ongelmitta, vaikka terminaaliin kävellessä vähän satoi ja juna-asemalla Helsingin päässä minua peloitteli pulu. En olisi osannut arvata, että kahdella pyörätuolia apuvälineenään käyttävällä ala-ikäisellä ystävyksellä olisi mahdollisuus päästä noin hienolle matkalle. Porukkamme oli ihan paras. Pidemmässä matkustamisessa on näköjään se hyvä puoli, että ehtii tutustumaan hyvin ja käymään syvällisiä keskusteluja. Viimeistäänkin tämän jälkeen uskon, ettei pyörätuoli ole este mihinkään.

Mainokset

Älä sääli tai sivuuta

Normaali

Pyörätuoli on melko näkyvä apuväline, joka herättää huomiota ja ihmisissä erillaisia reaktioita. Ennakkoluulot muodostuvat myös helposti tiedon puutteen vuoksi. Ajattelinkin kirjoitella joistain kohtaamistani tilanteista ja siitä, miten mielestäni erilaisuuteen olisi hyvä suhtautua.

Pienet ilmaiset lahjukset ja alennukset ovat usein säälimisen merkkejä. Olen muutamia kertoja saanut etelässä ollessani pieniä tavaroita erillaisista liikkeistä ilmaiseksi. Ruisrockissa ja vapputorilla olen saanut yllättäen kukkalein kaulaan. Joku on joskus jopa sanonut, että tahtoo antaa tavaroita ilmaiseksi, koska elämä pyörätuolissa on varmaan niin rakkaa. Todellisuudessa se ei ole mitenkään ihmeellisempää kun kenenkään muunkaan elämä. Mua ei tarvitse sääliä. Uskon, että monien täysin terveiden ihmisten elämä on rankempaa kun minun.

Tuttu tilanne esimerkiksi kaupassa on kun lapsi osoittaa pyörätuolia tai sähkäriä ja kyselee vanhemmaltaan ”mikä tuo on?”. Yleensä lapsi viedään heti pois ja torutaan osoittelusta. Mielestäni siinä ei ole mitään pahaa. Totta kai lapsi ihmettelee jos ei ole ennen nähnyt sellaista tapaa liikkua. Pienten kuuluisi antaa tulla kysymään askarruttavia asioita. Muuten saattaa käydä niin, että ennakkoluulot paisuvat älyttömiksi. Aikuisena ei uskallleta lähestyä erillaisia ihmisiä, koska pienestä asti opetetaan, ettei niin saa tehdä.

Olen myös usein kohdannut siihen, että asioidessa kassalla katsotaan ohi ja puhutaan mukana olevalle kaverille tai avustajalle. Siinä ei ole mitään järkeä. Kysymys vaan kiertää yhden ylimääräisen kautta. Tätä tapahtuu tosi usein. Yleistä on myös, että luullaan tyhmäksi ja sen takia puhutaan hitaasti tai ei oteta kontaktia ollenkaan.

Keskustassa näkee aina silloin tällöin nuoria, jotka syljeksii ja halveksii erillaisuutta. Onneksi tällaista tapahtuu todella harvoin. Monet ajattelevat, että jos ei osaa kävellä elämä on pilalla. Oikeastaan en edes kaipaa kävely taitoa, koska en tiedä edes miltä se tuntuu. Pystyn elämään täyttä elämää vähän heikommilla lihasvoimillakin. Olen onnellinen enkä olisi minä jos en sairastaisi SMA 2:sta.

Pyörätuoli ei ole este esim. Matkustamiselle tai vaikuttamiselle. Kuva on otettu viime kesän Kreetan reissulta. 😉

IMG_0720