Olen viime aikoina pohtinut mitä eroa on arjessani verrattuna muihin ikäisiini. Periaatteessa eroa ei juuri ole, sillä menen ja teen niin kuin muutkin, mutta toisaalta olen myös havainnut sen miten paljon enemmän vastuullani on hoidella kaikkia asioita. Eikä se tavallaan edes haittaa, sillä tykkään siitä järjestelemisestä. Toisinaan huomaan, että esimerkiksi lääkärin myöntämän kuntoutuksen saaminen voi olla ylitse pääsemätön ongelma. Tuolloin tulee ajatelleeksi, että olisi helpompaa jos kuntoutukselle ei olisi tarvetta toiminta kyvyn säilymisen kannalta. Näin voisin säästyä paperisodalta ja väänöltä, joka ei tunnu tuottavan tulosta. 

Minulle päätettiin hakea toimintaterapiaa, jotta uuden lääkkeen palauttama pieni toimintakyky saataisiin valjastettua käyttööni arkea helpottamaan. Lääkäri kirjoitti asiasta lausunnon. Siinä terapia muotoa suositeltiin. Mielestäni se oli hyvä juttu, koska toimintaterapeutti voisi auttaa minua     löytämään arjestani enemmän asioita joita pystyn tekemään itse. 

Kelalta tuli kuitenkin päätös, jonka mukaan minulle ei voida myöntää toimintaterspiaa, koska lääkäri ei muka sitä minulle ollut suositellut. Teimme valituksen, sillä lääkärin suositus oli hakemuksen mukana alusta asti. Mielestäni on jotenkin hassua, että sellaiset ihmiset saa päättää terapioistani, jotka eivät tiedä tarpeestani oikeasti, eikä edes vaivaudu lukemaan hakemustani huolella. Millä perusteella niitä päätöksiä tehdään?

Ajattelin, että päätös saattaisi vaihtua myönteiseksi valitukseni myötä, mutta ei. Kela myönsi tehneensä virheen, mutta eivät silti kuitenkaan muuttanut heidän virheellisesti tekemää päätöstä. En kuulemma tarvitse mihinkään toimintaterapiaa. Muita perusteluita kielteiselle päätökselle ei annettu. On melkoisen erikoista, että minulle on kustannettu hyvin kallista lääkettä, mutta sen tuomia voimia harjoittavaa terapia muotoa ei myönnetä.

Valitusaikaa tuolle päätökselle ei ollut kauan. Siihen olisi tarvittu mielellään uudestaan uudet lääkärin suositukset, mutta neurologini ei saanut kirjoitettua suositusta riittävän nopeasti. Yritin saada sairaalassa minut arvioineen toimintaterapeuttinikin lausunnon, mutta hän ei ollut tuolloin töissä. En siis kovasta yrityksestäni huolimatta saanut lausuntoja määräaikaan mennessä. Jäin siis ilman toimintaterapiaa. Kaikilla ei edes ole aikaa tai jaksamista tehdä valituksia. Silloin henkilö saattaa jäädä ilman tarvitsemaansa hoitoa. Toisaalta ei minun sinnikäistä valitysyrityksistänikään tuntunut olevan apua. Herää kysymys, mikä tilanteeseen auttaa? Ei varmaan mikään. 

Mielestäni on epäreilua, että lääkärin suosittelemaa terapiaa ei myönnetä, eikä sille anneta edes kunnollisia perusteluja. En usko, että lääkäri haluaisi, että minulle myönnettäisiin jotain turhaa kuntoutusta. Tuntuu uuvuttavalta kun täytyy tapella asioista, jotka luulisi olevan itsestään selvyys. On epäreilua, ettei kaikilla ole mahdollisuutta saada heidän tarpeitaan vastaavaa terapiaa.Onneksi pääsiäislomalla voi unohtaa turhauttavat taistelut ja nauttia kauniista ilmasta ja luonnosta.